Sängyssä on lehmä

Minun lapsuudessani ihmisillä oli seinillään ns. huoneentauluja, rakkaudella ja taidolla kirjottuja värssyjä, elämänviisauksia, lainauksia raamatusta.

Minulla ei ole huoneentaulua, mutta tiedän millaisen haluaisin. Todellakin, kauniisti valkoiselle pohjalle risti- ja laakapistoin - ja mitä niitä muita käsityön hienouksia onkaan - sanat "Sängyssä on lehmä". Saattaisinpa jopa ripustaa sellaisen makuuhuoneeni seinälle suurella hartaudella.

Nuo sanat näet palauttavat mieleeni Aapelin hienon tarinan Rummukaisen veljeksistä ("Siunattu hulluus"), joista hulluin ei suinkaan ollut se, jota hulluna pidettiin ja jota veljestoimin lähdettiin hullujenhuoneelle viemään.
Tuon matkakuvauksen opetusten ilmaisemiseksi tarvittaisiin muutoin seinällinen huoneentauluja malkaisesta silmästä kanssaihmisten  kunnioitukseen.

Niin ikään Sinatussa hulluudessa veljeksistä vanhin suivaantuu eukkoonsa, joka on aina oikeassa, erehtymätön, jolta ei saa suunvuoroa ja joka julistaa pyytämättä mihin tahansa väitteeseen, toteamukseen tai lausahdukseen: "Kyllä minä sen tiedän!"

Tuon  ylen rasittavan rouvasihmisen poissaollessa veljekset käyvät hakemassa laitumelta lehmän, taluttavat kantturan tuvan poikki kamariin ja kampeavat petiin pötkölleen.

Kun eukko sitten saapuu kyläilyreissultaan, kiirehtii hän ensimmäisenä kamariin laittaakseen veskansa piironginlaatikkoon ja vaihtaakseen sotisopansa arkisempaan.

Vanhin Rummukaisista istuu tyynenä keinutuolissa eukkonsa porstuasta jo alkaneesta puheenpajatuksesta välittämättä. Se pajatus katkeaa äkisti, ja Rouva Rummukainen tulee kamarista tuvan puolelle silmät seljällään sopertaen: "Sängyssä on lehmä." Johon itte Rummukainen toteaa ylen tyytyväisenä: "Kyllä minä sen tiiän."

Huoneentauluna "Sängyssä on lehmä" ohjaisi joka päivä kunnioittamaan kanssaihmisiä, jopa sitä elämänkumppania, ja pakottaisi tarkastelemaan välillä myös itseä. Piruillenkin, joskin lempeästi, Aapelin silmin.