Olen niitä naisia, joille on vuosien saatossa kertynyt ylimääräistä painoa. Runsaastikin. Silti väitän itselleni itsepintaisesti, etten suinkaan ole lihava. Höpönpöpön! Sitä paitsi kaiken tämän pehmeyden alla on pelkkää lihasta!
Perin kummalliset ovat ne lasit, joilla itseäni tarkastelen. Erittelevät luonteeni pienimmätkin nyanssit, mutta ulkonäön suhteen ovat huomattavasti huolimattomammat. Minä -laseilla tarkasteltuna kroppassa ei suurtakaan vikaa ole, eikä itsekritiikki horjuta myöskään yritystä kasvattaa hennoista lyhyistä hiuksista pidempiä.
Muistelen nuoruusvuosinani käyneeni kuntosalilla, jonka naisten pukuhuoneessa oli hoikentava peili. Kun kyselin syytä salin omistajalta, hän perusteli sen herättävän hyvää mieltä peiliin katsojassa ja motivoivan sitä kautta liikkumaan vielä enemmän.
Mitäpä hoikentavalla peilillä, onhan minulla ihanan vaaleanpunaiset Minä -lasit. Ja kielellinen kyky kääntää asiat mieluisiksi.
Siis jos nuorena olinkin hoikka, ellen peräti laiha, ja sen jälkeen laihaksi hieman lihava, en edelleenkään ole lihava, vaan yksinkertaisesti laiha lihava.
Olipa sitä sitten laiha tai lihava, tai jotain siltä väliltä, pääasia on että viihtyy omassa kehossaan. Minä ainakin viihdyn paremmin silloin, kun jaksan vähän kuntoilla. Käyn salilla oman hyvinvointini vuoksi, en ulkonäön. Ja jotenkin minusta tuntuu että meitä samalla tavalla ajattelevia on siellä salilla muitakin, ei tarvitse yhtään ujostella ja kursailla.
VastaaPoista