Tuheron kukkia

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Rakkaudesta genitaaleihin kertovat myös ne monet väkevät sanat, jotka niihin liitetään.

Yhdellä sykkii housuissa joystick, toisella jöpöttää juhannussalko, joku hoitaa puutarhaansa, joku taas vaalii kirsikkaansa. Yksi jos toinen hellii tuheroaan, römpsäänsä tai juottaa mettä rakkaalleen posliinireunaisesta kupistaan.

Sellaiset ilon, riemun härvelit, elämän lähteet ja hurlumheit jokaisella! Oikein pitäisi peilin edessä ottaa ja aarrettaan kehaista. Jokaisella omanlaisensa.

Meidän ajassamme valitettavasti intiimeimmätkin osat meistä alistetaan arvioinnin kohteeksi. On näytettävä hyvältä aina häpyhuulia myöten, ja niitä kuulemma suuressa maailmassa leikkauksin sievistetäänkin. Jopa vanhemmat lahjoittavat näitä nykyaikaisia ympärileikkauksia lapsilleen ja viestittävät samalla, ettet kelpaa itsenäsi mistään kohtaan.

Kunpa saisivat kaikki tuherot ja meisselit kukkia! Sellaisina kuin ovat.

Yksi Hannu Salaman romaanihenkilöistä (kirjassa Minä, Olli ja Orvokki) sanoi sen suoremmin: "Ei tavarassa mitään eroa ole, tarjoilussa vain!"

Helppolukuinen tapaus

Meillä televisio saattaa mölytä itsekseen. Lähinnä siksi, että huomaan tekeväni jotain vallan muuta, vaikka olisinkin päättänyt ryhtyä jotakin ohjelmaa seuraamaan.

Viime viikolla piti katsomani Taneli Mäkelän tähdittämää jotakin. (Niin, miksiköhän sitä voisi luonnehtia, studionäytelmäksi liveyleisön edessä? Eikö näytelmällä useimmiten ole yleisö?) Eksyin siitä kuitenkin viikkaamaan pyykkiä ja kulkemaan vaatehuoneen ja silityslaudan väliä.

Yksi ainoa repliikki tuosta jostakin onnistui läpäisemään tajuntani ja jäi kytemään mieleen. Nimittäin Mäkelän näyttelemän mieshahmon lausahdus naiselle, jonka oletin olevan jossakin suhteessa tuohon mieshenkilöön.

"Erittäin hyvin poimittu kaiken tään sarkasmin ja mielistelyn alta."

Tuota lausahdusta olen pyöritellyt jo useamman päivän mielessäni. Olen miettinyt, miten itse puhun kumppanilleni, lapsilleni, kanssaihmisilleni, miten muut puhuvat toisilleen ja miksi puhuvat niin kuin puhuvat...

Mitä kertoo esimerkiksi se, että puheeseen yhdistyy sarkasmia ja mielistelyä? Vallankäytöstä, ylimielisyydestä vaiko vastentahtoisesta alistumisesta?

Kielenkäyttö on vaativa laji. Edesmennyt isäni oli siinä haka - tai sitten minulla on heikko käsityskyky. Saatoin nimittäin hekottaa hänen vitseilleen päivän toista, ennen kuin tajusin isän vittuilevan minulle.

Omat lapseni eivät joudu pähkäilemään äitinsä sanomisia. Latelen suoraan mitä ajattelen ja jos en latele, ajatukset näkyvät naamasta. Helppolukuinen tapaus :)

Minä -laseilla katsottuna

Olen niitä naisia, joille on vuosien saatossa kertynyt ylimääräistä painoa. Runsaastikin. Silti väitän itselleni itsepintaisesti, etten suinkaan ole lihava. Höpönpöpön! Sitä paitsi kaiken tämän pehmeyden alla on pelkkää lihasta!

Perin kummalliset ovat ne lasit, joilla itseäni tarkastelen. Erittelevät luonteeni pienimmätkin nyanssit, mutta ulkonäön suhteen ovat huomattavasti huolimattomammat. Minä -laseilla tarkasteltuna kroppassa ei suurtakaan vikaa ole, eikä itsekritiikki horjuta myöskään yritystä kasvattaa hennoista lyhyistä hiuksista pidempiä.

Muistelen nuoruusvuosinani käyneeni kuntosalilla, jonka naisten pukuhuoneessa oli hoikentava peili. Kun kyselin syytä salin omistajalta, hän perusteli sen herättävän hyvää mieltä peiliin katsojassa ja motivoivan sitä kautta liikkumaan vielä enemmän.

Mitäpä hoikentavalla peilillä, onhan minulla ihanan vaaleanpunaiset Minä -lasit. Ja kielellinen kyky kääntää asiat mieluisiksi.

Siis jos nuorena olinkin hoikka, ellen peräti laiha, ja sen jälkeen laihaksi hieman lihava, en edelleenkään ole lihava, vaan yksinkertaisesti laiha lihava.

Kauaskatseinen meikkaa

Enpä ole tälläkään viikolla kasvojani ehostanut. Ei silti, että olisin vihdoin päässyt ulkonäköpaineista. Meikkaamisesta on vain tullut aikaavievää. En voi sipaista nopeasti punaa huuliin tai maskaraa ripsiin, koska en näe.

Ehostaakseni joudun etsimään käsiini erittäin voimakkaasti suurentavan peilin. Meidän huushollissa niitä on tasan yksi, joten se on milloin missäkin. Vallankin, jos nuorimmainen on laskenut ihomatojaan.

Ilman peiliä meikkaaminen on aasinhäntä -leikkiä. Lopputulosta kun tarkastelee näköttimet nenällään, voi vain hämmästellä "meikkitaiteilijan" luovuutta, kirjaimellisesti näkemystä.

Kerran ostin ns. meikkauslasit. Kaksi pullonpohjaa saranoituna metallikehykseen (lornjetti on niihin verrattuna todella tyylikäs!). Linssillä vahvistetulla silmällä olisi siis tuijotettava toista silmää, jonka meikkauksen tieltä linssi on nostettu saranansa varassa ylös. Päähän siinä tulee kipeäksi. Parin katselukerran jälkeen olin suorastaan pahoinvoiva.

Monokkelistakaan ei taitaisi olla apua, sillä sitähän pidetään paikoillaan kasvolihaksilla. Tuhriintuuhan se meikki silloin väkisinkin. 

Olen siis ikuinen oppilas mitä meikkaamiseen tulee.

Teininä silmäripset olivat kakkumaskarasta kankeat ja klimppiintyneet, neulalla niitä toisistaan erottelin. Aikuisempana osasin muka jo annostella ja suhteuttaa. Todellisuudessa meikki tuli sudittua puuron keittämisen ja pukemisen välillä ennen mukuloitten viemistä tarhaan.

Sittemmin olen joutunut opettelemaan ns. aikuisen naisen meikin, eli välttämään meikin kasautumista ryppyihin ja juonteisiin. Nyt sitten pitäisi opetella meikkaamaan sokkona, seuraavaksi kädet tutisten.

Johan sitä sitten on virtuoosi.

Naisen itkusta

Tiedättehän, elokuvissa naiset itkevät aina kauniisti. Kyynelkarpalot vain valuvat poskia pitkin, silmämeikkiä ja pohjustusta tuhrimatta. Ja aina löytyy joku herrasmies, joka on valmis lohduttamaan tai ainakin ojentamaan nenäliinan, johon kevyesti silmänaluset kuivata.

Totuus on kyllä huomattavasti karumpi. Närpiöläiset tomaattikauppiaan näytteet ilmestyvät silmien tilalle, nenä muuttuu kirnuksi rää'än tyrskytä ja sisuksista purkautuva mölö pelästyttää raavaankin, naperoista puhumattakaan.

Entäpä tuosta itkukohtauksesta toipuminen? Naamarista näkee päivien ajan muutakin kuin sen onko jäänyt saamatta, olemus on turpea kuin jouluisten mässäilyjen jälkeen ja silmät ovat kuin viiltohaavat sian persiissä.

Kauniimmaksi sukupuoleksi itsensä tunteminen saattaapi siten olla tovin hieman hakusessa.

Keski-ikäistä kun vituttaa

Ismo Alangon riemastuttaa sanoitusta kuunnellessa tuli mieleen yksi tuttu nainen, joka keski-iän kurimuksessa ruoti naisen elämää päähän ottamisten eli vitutusten jatkumoksi.

Ensin kuulemma vituttaa, kun vanhemmat suuressa viisaudessaan koettavat ohjata luonnonlapsena syntynyttä pois kaikesta hauskasta ja jännittävästä barbileikkien kotielämää uusintavaan maailmaan. Sitten vituttaa, kun hormonit astuvat kehiin ja elämän kestävä epävarmuus omasta ulkonäöstä alkaa.

Ja jos tuon jälkeen kuvittelet nousevasi jaloillesi ja eläväsi itsellistä elämää, hölmö menet ja rakastut. Kerran jos toisenkin, niistä episodeista mitään oppimatta, päätyen lopulta passaamaan ukkokultaa ja niitä omapäisiä, isäänsä tulleita mukuloita.

Pelolla seuraat lasten varttumista, varjelet nousemasta puuhun, puet konttauskypärään ja koet syyllisyyttä jos aukile on liian suuri tai herrajestas, nyt jo kiinni menossa! Puet, pyyhit, ruokit ja peset päivästä ja vuodesta toiseen, muistelet kaiholla tyttöytesi päiviä ja auta armias, että vituttaa!

Kestät mukuloittesi murrosiän, ukkosi eltaantumisen, suret oman hehkeytesi rapistumista ja sittenhän se vitutus vasta alkaa!!

On kylmä ja kuuma, päätä särkee, eikä se rotareitten, venekerhon tai perinneseuran pikkujouluihin, vanhempainiltaan tai kaupunginosariehaan osallistuminen paranna lainkaan tilannetta, kun ukon pitää jo kättelyssä pyytää läsnäolijoilta anteeksi ("Anteeksi, vaimoni on  huonovointinen, poistumme pian!"). Ottaa niin kovasti pannuun, höyry nousee vintille, korventaa, korpeaa, nyppii, vituttaa!!

Ja semmoinen kanssasisko, jota ei justiinsa nyt vituta, sehän vasta vittumainen onkin! Sille on ihan pakko kertoa, kun vituttaa. Jaettu vitutus on kaksinkertainen vitutus.

Tosi tarina.

Sängyssä on lehmä

Minun lapsuudessani ihmisillä oli seinillään ns. huoneentauluja, rakkaudella ja taidolla kirjottuja värssyjä, elämänviisauksia, lainauksia raamatusta.

Minulla ei ole huoneentaulua, mutta tiedän millaisen haluaisin. Todellakin, kauniisti valkoiselle pohjalle risti- ja laakapistoin - ja mitä niitä muita käsityön hienouksia onkaan - sanat "Sängyssä on lehmä". Saattaisinpa jopa ripustaa sellaisen makuuhuoneeni seinälle suurella hartaudella.

Nuo sanat näet palauttavat mieleeni Aapelin hienon tarinan Rummukaisen veljeksistä ("Siunattu hulluus"), joista hulluin ei suinkaan ollut se, jota hulluna pidettiin ja jota veljestoimin lähdettiin hullujenhuoneelle viemään.
Tuon matkakuvauksen opetusten ilmaisemiseksi tarvittaisiin muutoin seinällinen huoneentauluja malkaisesta silmästä kanssaihmisten  kunnioitukseen.

Niin ikään Sinatussa hulluudessa veljeksistä vanhin suivaantuu eukkoonsa, joka on aina oikeassa, erehtymätön, jolta ei saa suunvuoroa ja joka julistaa pyytämättä mihin tahansa väitteeseen, toteamukseen tai lausahdukseen: "Kyllä minä sen tiedän!"

Tuon  ylen rasittavan rouvasihmisen poissaollessa veljekset käyvät hakemassa laitumelta lehmän, taluttavat kantturan tuvan poikki kamariin ja kampeavat petiin pötkölleen.

Kun eukko sitten saapuu kyläilyreissultaan, kiirehtii hän ensimmäisenä kamariin laittaakseen veskansa piironginlaatikkoon ja vaihtaakseen sotisopansa arkisempaan.

Vanhin Rummukaisista istuu tyynenä keinutuolissa eukkonsa porstuasta jo alkaneesta puheenpajatuksesta välittämättä. Se pajatus katkeaa äkisti, ja Rouva Rummukainen tulee kamarista tuvan puolelle silmät seljällään sopertaen: "Sängyssä on lehmä." Johon itte Rummukainen toteaa ylen tyytyväisenä: "Kyllä minä sen tiiän."

Huoneentauluna "Sängyssä on lehmä" ohjaisi joka päivä kunnioittamaan kanssaihmisiä, jopa sitä elämänkumppania, ja pakottaisi tarkastelemaan välillä myös itseä. Piruillenkin, joskin lempeästi, Aapelin silmin.